Metamerkintä, joka ei ota kantaa metamerkinnän tarpeellisuuteen




Tämä täällä on arkista konkretiaa, ei totta, ei keksittyä: todenomaista. Aina valittua, joskus pyöristettyä, joskus oiottua, joskus luonnostaan suoraa, ei koskaan täysin väärää, dokumenttina viitteellistä.

Ilona on ikään kuin kertojaääni, ja vähän eri henkilö kuin tämä kuvien ja tekstien päähenkilö minä.

Minä on helposti pessimistisyyteen taipuva, minä on arka ilmaisemaan mitään. Ilona on useita asteita valoisampi, myönteisyydessä avoimempi, pateettisuudessa rohkeampi. Ilona on aina minän puolella, Ilona ei jää kiinni virheisiin, Ilona ei käytä minästä haukkumasanoja, Ilona tuntee syvemmin.

Sekä minä että Ilona ovat ymmärtäneet, että ihmiselle on parhaaksi ihan jo henkilökohtaisen olemassaolon kannalta kokea elämänsä hyväksi ja mielekkääksi. Minän minäkuvalle ja olemassaololle siis on terveellistä se, että hänen arkeaan ja ajatuksiaan katsoo myös Ilona, ja että Ilona on se, joka täällä tallentaa minän tarinaa. Ilonan näkemys vahvistaa minän myönteisiä muistoja ja lisää päivittäistä osaamisen, mielihyvän ja itsearvostuksen kokemusta.

Minä ja Ilona pystyvät saumattomaan yhteistyöhön, Ilona korjaa minän vahingollisia mietteitä ajatuksenvirran katkeamatta ja sisäistä realismia karsimatta, tarvittaessa Ilona kannattelee ja pitää minää pinnalla väkivallattomasti, hellästi, niin että minä saa nähtäväkseen kauniimman puolen olemassaolonsa vapaaehtoisuudesta ja valinnan mahdollisuudesta.

~ ~ ~

Kirjoittajalla ei ole todettu mitään psykoosisairautta. Kyvystä ilmaista yksinkertaisia asioita kryptisesti ja taipumuksesta tarinankerrontaan on joskus mainittu.

Oikeasti

tämä on yksi blogi muiden blogien joukossa, osa sitä ryhmää, jossa tahdotaan vaalia elämässä olevaa aineetonta ja aineellista hyvää,

osa sitä ryhmää, jossa maailmanlaajuisia ajatuksia, ilmiöitä ja tuntoja on päätetty tarkastella oman itsen kautta ja siinä sivussa luotu vaikutelma henkilökohtaisuudesta, vaikka samoja asioita kokee läpi tuhansia ihmisiä samaan aikaan,

osa ryhmää, jossa nautitaan leikistä.



Oli joltain pudonnut




Hän saapui myöhään yöllä,
puhui sumusta, jota oli tiellä,
olin mennyt nukkumaan tasan kaksi tuntia aiemmin,
en ollut vielä ehtinyt nukahtaa.

Sunnuntai meni miten meni,
aioin lukea, nukahdin,
oli raukeaa, kävelimme,
linnuilla oli raukeaa, pötköttelivät laitureilla.

Oli ihmisistä hiljaista, vaikka lämmin,
pakkasimme rasiaan palat syntymäpäiväkakkuani,
taskuun kaksi lusikkaa,
päädyimme puistoon,
sinne oli joltain pudonnut vihreä Star Wars -kalsaripari.


Miten innostuin (uudelleen)






Ehkä muistatte, miten keväällä innostuin
yhdestä nokikanasta.

Sitä vaan, että nyt niitä on viisi,
ja mun jalkani alkavat vähän väsyä.

Hyphyp

!

Valikoivan muistin työkalu








Koti on miljöistä ainoa, jossa haluan olla joka päivä, päivästä toiseen.
Huonosti siedän, jos pitää olla muualla pitkään.
Olen kotihiiri, koti-ikävöijä,
käyn paikoissa, jotta pääsen takaisin kotiin,
elämä on kotona,
mun täysi, hyvä elämäni.

Totta kai olen utelias,
nälkäinen,
mutta myös analyyttinen ja pitkälliseen prosessointiin taipuva,
vasta koti tekee maailmasta totta,
siellä ehdin pureskella sen, mitä olen syönyt,
maistella loputtomia makuja,
nautiskella tai sylkeä pois.

Kuvat, sanat, sanajärjestykset
ovat osa prosessia,
ne ovat valitsemisen työkalu,
valikoivan muistin työkalu ja
työkalu, jolla yksinkertaisesta ja saatanan tylsästä,
rutiinista, toistosta, uusiutuvuudesta
tulee merkityksellinen, arvokas, vivahteikas
minulle,
niin, jotain olennaista tähän
mun täyteen, hyvään elämääni,
jotain kerrottavaakin joskus.

Jotain.

~ ~ ~
Alkuajatuksen alusti Manteli.

Painavaa ja jotenkin vastenmielistä






Sade kimpoilee villinä ympärillä, ei osu minuun,
lasit sen pysäyttävät.

Olen parvekkeella, täällä on painavaa ja jotenkin vastenmielistä,
silti parempi kuin jossain muualla nyt,
sisällä on tunkkaista ja ulkona salama iskee.

Pisarat valuvat laseja pitkin, ja ne jotka eivät valu,
muodostavat yhdessä outoja kuvioita.

Hän kuikuilee oven takana, kaappaa sanomalehden
ja tulee myös tänne sadehuoneeseen, mitä sekin tarkoittaa,
en tiedä. Tämähän on huone, jonka ulkopuolella sataa.

Minulla on ikuisesti palelevat varpaat,
vedän villasukan vartta ylemmäs,
ihmisiä juoksee suojaan, linnut ovat poissa.

Kirkastuu,
vesi vielä kohisee poistoputkissa.

Kun kana nukkuu





Laukussani on tuoksuvaa teetä, jonka sain Lintutytöltäni, koko laukku tuoksuu nyt.

Palatsin aidan alta maahumala suikertaa kiviä pitkin kadulle, saman aidan raosta katson suurta hevosta ja mustia vaunuja. Haistan hevosen ennen kuin kuulen sen, kuulen hevosen ennen kuin näen sen. Se on kaunis hevonen, jotakin minussa seisahtuu.

Kanat ovat kotona, ne ovat punaisenruskeita ja niiden niskassa on valkoisia helmikuvioita. Ne kuopsuttavat maata, lapset ihastelevat niitä, minä ihastelen niitä, minä tykkään kanoista.

Varpusten säksätys sinkoilee lautaseinästä toiseen, siirryn puistoon, kello tulee neljä, hän lähtee ehkä kohta töistä, laitan puhelimeen äänet. Päänsärky helpottaa, hengitän vaahteroista vihreyttä itseeni, haluaisin että hän tulisi kanssani katsomaan kanoja.

Hameelleni laskeutuu vaaleankeltainen toukka, se tulee ilmasta ehkä jonkin langan varassa, se tulee ehkä vaahterasta yläpuoleltani, vaahteran lehtiä on purtu, valo kuultaa niistä kohdista läpi.

"Tulkaa jo!" "Tullaan, tullaan, mutta mummulla on vanhat jalat."

Orava kiipeää kulmaa pitkin aidan päälle, pysähtyy rapsuttamaan niskaansa, jatkaa matkaansa. Kohta se palaa aidanreunaa pitkin takaisin ja laskeutuu kulmasta maahan ja katoaa, se on sen reitti.

Hän soittaa, kysyy minua keskustaan päin, minä lähden, menen vielä kanojen kautta.

Minä näen, kun kana nukkuu!

Lähetin sieltä




Olin valossa.
Lähetin sieltä terveisiä,
kuulitteko,
tuuli näki minut.