Vihreää eikä mikään






On lämmin ja vihreää eikä mikään
syksy, siitä on ollut kiistaa.
Pidämme sadetta hevoskastanjan alla, naakat
tulevat tänne pitämään sadetta, eräs koirakin
tulee pitämään sadetta, sille
löydetään valtavan suuri keppi ja se
on siitä valtavan onnellinen ja omistushaluinen.

Aamun koin




Aamunkoin hiljaisena hetkenä odotamme
kellon lyöntiä, minä olen ainoa, jolla on runoteos
sylissä, olen avannut sen, silmään rivejä, ajattelen
niitä, silmään muita, he
silmäävät käsiään, lattiaa, eteen
tyhjyyteen, eikä siitä
pidä tehdä mitään johtopäätöksiä, ehkä
he ajattelevat samaa
riviä, jonka minä vasta juuri luin, ehkä
he ajattelevat sitä aamusta aamuun ja päivästä
toiseen, en voi tietää, on
asioita, joista ei puhuta, usein
ajatukset ovat asioita, joista ei puhuta, miten
mieluusti minäkin monissa seuroissa olen
ajatuksistani hiljaa, tässäkin.

Kuuma aamutee velloo vatsassa, join
sitä äsken väsymykseeni, aamuyön valvomiseen,
toisen unipätkän keskenjäämiseen, lohdukseni,
virkistyksekseni, mutta on kerrassaan eri
asia juoda tee sinisestä, vääränmallisesta kupista, mukista
suorastaan, ei se ole minun
aamuteeni, eivät nämä ole minun tulevaisuuteni
aamuja, ovat välitila-aamuja, onneksi, testiaamuja, hauskoja
aamuja tähän aikaan, mutta minun aikani ei aina tule
olemaan tässä, olen oppinut ymmärtämään, miten
poikkeuksellista on tietää, mitä
tahtoo tehdä, siitä huolimatta on
kysymyksiä, on "miten?", ehkä vieläkin vähän
kysymys "miksi?", eniten on kysymys "millä
oikeudella?", on niin vaikeaa
arvottaa itsensä nykyisen todellisuuden
mukaisesti.

Voisin kerätä laukkuni täyteen
lehmuksen lenninsiipiä, ehkä
keräänkin, katujen reunat ovat niitä
tulvillaan.


Ruosteenkeltaisesta ja





Nurmikolla nuoret, kirjavat lokit seisovat mustesienen näköisinä,
paikallaan, hievahtamatta,

ja syys hiiviskelee nurkissa,
kesä on hiipuva, se on ollut aivan ohihulmahtava,
olen aika intona
sukkahousuista, nilkkureista, poikkijuovaisista villatakeista ja sen sellaisista syysasioista,
ruosteenkeltaisesta ja kohta harmaantuvista oravista.

Olevani taivaassa





Olen kiitollinen,
mutta elämä
uuden käyttöjärjestelmän kanssa ei ota sujuakseen helposti,
valokuvien hallinta on kriisissä, siispä
bloginpito on kriisissä,
minulla ei ole vielä logiikkaa,
olen epävarma, osaanko sitä kehittääkään,
olen epävarma, ymmärränkö oikein
yhtään mitään.

Turvallisuus järkkyy, kun
en heti osaa tehdä asioita, joita ennen tein,
ja varsinkin kun en voi tehdä asioita, joita ennen tein,
parisuhteen ensimmäinen konfliktipistekin taisi löytyä
- se sijaitsee omenaan uskovan ja avoimen lähdekoodin valinnanvapauteen tottuneen välissä,
ja näköjään en osaa enää näppäillä ajatusviivaakaan,
mutta kun ensi kerran sain jonkin kuvani avattua
uudessa käsittelyohjelmassa, tiesin
olevani taivaassa,
ja kai se taivas
on kaiken muun hankaluuden arvoinen,
on se,
onhan,
ja opinhan minä muunkin, opinhan,
keksin uuden hallinnon ja sulautan sen vanhaan, sulautanhan

– hei!

Hulmuavat, saapuu






Sateen sisässä helmat hulmuavat,
saapuu
ihminen, jolla sielu on silkkaa taidetta,
hän puhaltaa vapaata tuulta,
tuuli tarttuu minuun ja pääsen valloilleni,
myöhemmin se tuntuu vähän liian hurjalta, vaikka tiedän ettei haittaa,
ja me puhumme samaa kieltä ja koko maailmankaikkeus käy myllyssämme ja
aika katoaa siihen ja unohdan että varpaitani paleltaa märissä kengissä,
illalla kotona ulkomaailman puut välkyttävät väleistään auringonvaloa keltaisen lipaston laatikoihin.

Kaikki varpaat




Tavallaan tykkään olla ulkopuolinen.

Tavallaan on kiva olla pysäkillä ainoa, joka ei sivele älylaitetta, tavallaan on kiva istua puolityhjässä bussissa, syödä unkarista tuotuja luumuja ja katsoa ikkunasta, kun toiset pyöräilevät laumoina suojateiden yli omia velvollisuuksiaan kohti.

Kuitenkin tykkään siitäkin, että minullakin on tennarit ja kettureppu ja pään päälle nostettu hiuskuhilas, tykkään että kuhilaan alla on ajatuksia, jotka voin jakaa ympäristön kanssa ilman selityksiä, tykkään olla tavallinen ja sulautua massaan, tykkään manata tuntemattoman kanssamatkustajan kanssa hajamielistä bussinkuljettajaa, joka ei pysähdy vaan laskettaa yhtä kyytiä päättärille asti, vaikka painoimme painiketta edellistä pysäkkiä varten,

tykkään siitä, että marginaalin sisällä marginaalikin on valtavirta.

Kaupungilla tuli muuten vastaan pulu, jonka toisesta jalasta puuttuivat kaikki varpaat, sillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmia.

Kohtuuton vaatimus




Alkavana iltana autossa,
aurinko taivaalla jossakin kohtaa, pilvet sen edestä erkanevat.
Yhteisessä yksityisessä tilassamme äänenä ainoastaan Ei paniikkia,
tänne ulottuvat äänistä vain ne, jotka itse valitsemme, paitsi rengasmelua emme kai valitse,
mutta se sisältyy tunnelmaan, on automaatio, seuraus jatkuvasta liikkeestä,
sen liikkeen me taas valitsemme.

Takakontissa matkustavat peratut mustikat, pienet porkkanat ilman naatteja, kaksi sipulia
ja piikikkäät, ehkä kitkerät, ehkä makeat avomaankurkut.
Kimpussa ruiskukkia, kultapalloja ja kolme punaista daaliaa,
kimppu vedessä, vesi lasipurkissa, lasipurkki tuettuna porkkanapussien ja historiankirjojen väliin.

Sähkölangoilla istuu kyyhkyjä rykelminä kaulat pitkällä,
rytmi on vaihtunut loppukesän rytmiksi, jotain haikeutta tässä,
on kohtuuton vaatimus käyttää elokuun yöt nukkumiseen, teen sen silti.
Sivupeilissä minulla ei ole kasvoja, on vain pilviä, valo repii itseään jälleen esiin,
ja kun sitten pitää pysähtyä liikennevaloihin, tiedän katsomatta: ollaan jo kotona.

Seinä väittää minun olevan orja, minä väitän vastaan.