Kai merkiksi




Halusin jättää nämä kuvat tähän, kai merkiksi siitä olemassaolosta,
palaan sanojen kanssa toisena päivänä.



Aina puista jotain








aina puista jotain sataa,
kevään ensimmäiset vedet,
sitten
terälehdet, valkoiset, vaaleanpunaiset,
sataa
lehtiä, vihreitä, keltaisia, oransseja,
ruskeaksi kuivuneita,
sataa käpyjä, kun orava pudottaa,
marjojakin
varisee,
ja valon säteitä valuu
oksien välistä minun päälleni,
ja jos silloin
en
ole
olemassa,
olenko sitten koskaan

Kauneuksia / ja muuta epäilyttävää




Maailma hellii minua keltaisella,
on kaikenlaisia kauneuksia, kultapalloja ja värittyviä lehdenkärkiä,
keskustassa kulkee banaaneja ja muuta epäilyttävää,
hillitöntä,
aamusumu kietoutuu lempeäksi peitoksi ympärilleni,
alan nähdä, miten ihanaa,
alan jo uskaltaa, pystyä, miten merkityksellistä.



Ulottuu aivoihin asti








On helppoa luisua mitätöintiin,
kertoa ettei ole tehnyt mitään, kun on tehnyt töitä ja vapaapäivän tuhlannut migreeniin,
vakuuttua ettei ole käynyt missään, kun on käynyt ruokakaupassa, elokuvissa ja kasvimaalla poimimassa papuja.
Hidasta aikaa, nopeaa aikaa, joka tavalla kuluvaa aikaa,
sitä tässä, ei muuta, ei mitään ei mitään.

Kuvissa menneitä iltoja, vanhoja, en edes muista,
ehkä kaksi viikkoa sitten syötiin parvekkeella, lautasilla oli ahventa ja vihanneksia,
kai siinä jotain epävirallisia hyvästejä jätettiin kesälle, parvekekaudelle, vaikka
paras kausi lasitetulla parvekkeella vasta silloin alkoi, niin no, kauhean vähän siellä tulee silti oltua.

Seison jotenkin tyhjänä elämäni edessä,
se on hölmöä, tarjottavaa sillä on, olisi koettavaa,
kokemiskykyni on rikki, toivon että tilapäisesti,
katseeni seilailee, ei tarkennu mihinkään,
no sentään koen siitä outoa oloa, vierautta,
ja pitäisi muistaa, että kun olen flunssassa, kehoni voimattomuus on kokonaisvaltaista,
ulottuu aivoihin asti, ja pitäisi malttaa olla tekemättä vääriä johtopäätöksiä,
pitäisi malttaa lepäillä ja rauhallisesti odottaa, flunssan jälkeen kokemiskyvyn rikkinäisyyttä arvioida uudelleen.

Hyvä nainen






Aamu olemassaolosta väkevänä,
kiehahdus märästä lattiasta ja sukkahousut kastuvat teristään,
pienet asiat eivät aina kysy lupaa mielen pilaamiseen.
Sama kuiva leipäaamiainen, miten mielikuvituksetonta,
harvemmin tiistaisin tällaista, säteet siivilöityvät pilviin
ja lokit lentävät kumpujen alla, bussi ei ole etuajassa
vaan minä olen, ei tarvitse juosta,
aika vielä hetken on minun, sitten
päivä leikkautuu pois,
miten se yhä leikkautuukin pois.

---

Hyvä nainen, opettele pitämään taukoja.

Vihreää eikä mikään






On lämmin ja vihreää eikä mikään
syksy, siitä on ollut kiistaa.
Pidämme sadetta hevoskastanjan alla, naakat
tulevat tänne pitämään sadetta, eräs koirakin
tulee pitämään sadetta, sille
löydetään valtavan suuri keppi ja se
on siitä valtavan onnellinen ja omistushaluinen.

Aamun koin




Aamunkoin hiljaisena hetkenä odotamme
kellon lyöntiä, minä olen ainoa, jolla on runoteos
sylissä, olen avannut sen, silmään rivejä, ajattelen
niitä, silmään muita, he
silmäävät käsiään, lattiaa, eteen
tyhjyyteen, eikä siitä
pidä tehdä mitään johtopäätöksiä, ehkä
he ajattelevat samaa
riviä, jonka minä vasta juuri luin, ehkä
he ajattelevat sitä aamusta aamuun ja päivästä
toiseen, en voi tietää, on
asioita, joista ei puhuta, usein
ajatukset ovat asioita, joista ei puhuta, miten
mieluusti minäkin monissa seuroissa olen
ajatuksistani hiljaa, tässäkin.

Kuuma aamutee velloo vatsassa, join
sitä äsken väsymykseeni, aamuyön valvomiseen,
toisen unipätkän keskenjäämiseen, lohdukseni,
virkistyksekseni, mutta on kerrassaan eri
asia juoda tee sinisestä, vääränmallisesta kupista, mukista
suorastaan, ei se ole minun
aamuteeni, eivät nämä ole minun tulevaisuuteni
aamuja, ovat välitila-aamuja, onneksi, testiaamuja, hauskoja
aamuja tähän aikaan, mutta minun aikani ei aina tule
olemaan tässä, olen oppinut ymmärtämään, miten
poikkeuksellista on tietää, mitä
tahtoo tehdä, siitä huolimatta on
kysymyksiä, on "miten?", ehkä vieläkin vähän
kysymys "miksi?", eniten on kysymys "millä
oikeudella?", on niin vaikeaa
arvottaa itsensä nykyisen todellisuuden
mukaisesti.

Voisin kerätä laukkuni täyteen
lehmuksen lenninsiipiä, ehkä
keräänkin, katujen reunat ovat niitä
tulvillaan.