Piirtämistä mallin mukaan, ei ole






saako kysyä,
me istumme rivissä ja huokailemme, emme tiedä mitä olimme ajatelleet

jousi kiinnittyy vartaloon, eikä kirjoittaminen ole piirtämistä mallin mukaan

Kaikki pilkahdukset






Miten kaipaankaan valoa.
Kerään kaikki pilkahdukset.

Ajattelen kaarevasti ytimiä vältellen, joka päivä
samat sanat, järjestys ei muutu. Vuosikausia
tätä.

Jos olisin asu, olisin mekko ja villatakki. Useimpina päivinä
olenkin, kääriytynyt.

Nämä ovat ilmaan jääneitä ajatuksia


Mietin usein, kuinka kauan pelkkä kaunis voi riittää.
Ei taida enää riittää. Vastakaikuilijat ovat enimmäkseen poistuneet.
Mikä on julkisen blogin funktio silloin, kun vuoropuhelu lukijoiden kanssa enimmäkseen uupuu.

Vaan koko blogimaailma tuntuu osoittavan hiipumisen merkkejä.
Minulla on jo ikävä sitä. On ollut jo kauan ikävä sen loistoa. Tulin kai tänne parhaimpina vuosina.
Niin moni ihana blogi on hiljentynyt kokonaan. Ehkä ihmisillä on elämä, joka vie mukanaan.
Tai ehkä on nopeammat mediat. Minäkin menin yhteen niistä, ja nyt viikon jälkeen olen yhä hämmentynyt.
Ihastunutkin, mutta hämmentynyt. Yritän löytää omalle luovuudelleni kotoisalta tuntuvan sijan.
Ja samaan aikaan kysyn: mikä luovuus.

Kyse on toistosta.
Olen tehnyt yhtä ja samaa päivästä toiseen kahdeksan vuotta.
Merkinnyt muistiin ja tuonut tiettäväksi tärkeitä kohtia, tärkeitä ajatuksia.
Kahdeksan vuotta olen kuvillani etsinyt valoa oman pään ulkopuolelta.
Kahdeksassa vuodessa olen saanut aika paljon valoa oman pään sisäpuolelle.
Aika paljon uskallusta, ymmärrystä, armollisuutta. Totta kai olen tehnyt paljon työtä
myös muualla, mutta blogimaailma on tukenut rakennusprojektia nimeltä minä.
(Jonkinlainen perustus on nyt olemassa, ja minä tahtoisin tulla tosi korkeaksi kerrostaloksi.)

Olen tavannut kymmeniä kanssabloggaajia kasvotusten, viettänyt monta teehetkeä kahviloissa.
Olen käynyt kodeissakin, minun luonani on käyty, olen kävellyt Pyynikin portaita teidän kanssanne.
Te olette ensimmäisiä ihmisiä, joiden kanssa olen voinut puhua taiteesta.
Te olette ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat puhuneet minun tekemisistäni taiteena.
Tiedättekö, millaista valoa se on sielulle, joka on alistettu toimimaan tässä maailmassa ainoastaan
suorittavina käsinä. Rakastan sitä, että kokemiskykyni ei enää ole salaisuus. Rakastan sitä, että
ajattelukykyni ei enää ole naurunasia. (Rakastan sitä, että en enää ole kellari, maan alle kaivettu.)

Niin, minä kaipaan. En ole vielä valmis luopumaan.
En ole valmis kokonaan vaihtamaan kirjoitettuja sanoja kasvottomiksi jääviin sydämiin.
En ole valmis kokonaan vaihtamaan mietittyjä kuvasarjoja yksittäisiksi henkäyksiksi, miljoonavirtaan unohtuviksi.
En ole valmis irrottamaan henkilökohtaisista ajatuksista, minä haluan niitä lukea ja niistä puhua.

Minun merkintäni ovat unia, joita en koskaan saa nähdä nukkuessani.
En ole vielä valmis yöhön. Minä tahdon tämän valveen.