Verholehtien kahina



Narsissit avautuvat maljakossa,
ilta täyttyy verholehtien kahinasta.

Skillapihat löytyvät täältäkin,
ja joku kanssani katsoo ne.

Tuli mieleeni olla onnellinen siitäkin.

Se yltää patetiaan saakka





Avaa silmät
muuttolinnuille,
soutajille ja huopaajille (katso järvelle, he ovat siellä!),
maasta puskeville käenrieskoille,
sille, mitä lätäköihin heijastuu.

Rakasta
sinua,
häntä,
heitä,
meitä,
myös niitä,
noita.

Kävele
rantaan,
metsään,
kirjastoon,
taidenäyttelyyn,
vieraaseen satamaan,
elokuvateatteriin,
häntä vastaan.

Vähemmän kuuntele
syyllisyyttä,
pitäisi-lauseita,
normaalin määritteitä,
tuottavuuden arvostusta,
kuole-käskyjä.

Muista päiväsauna.

~~~

Maijja haastoi, minä tartuin. Haasteena oli siis yksinkertaisesti suositella viittä asiaa. Olen arka sanomaan muille "kokeile tätä", joten kirjoitin suositukset itselleni, lempeällä äänellä, lempeimmällä, sillä äänellä, jonka ansaitsen kuulla.

[Mutta kyllä se ääni kuiskii muillekin, se yltää patetiaan saakka, se sanoo: "Elä sinun elämä(ä)si".]



Nyt vähäsen





Kesään on nyt vähäsen,
västäräkit keikkuivat sorsalammen laiturilla,
niiden pienistä jaloista kuului "trrrrrrrrrrr" kun ne juoksentelivat lankkuja pitkin.

Sattumalta löysin kengät, jollaisia koko viime syksyn turhaan etsin kaikista kaupoista,
ja leskenlehdet, ne näin auton ikkunasta,
keltaiset matot.

(Onko tämä kevät jotenkin erityisen punainen?)


Kertakaikkiaan en / hitaasti herään




Joskus on väsyneitä päiviä,
hiukset takussa, 
kuvat vääriä,
taivaskin apeana.

Kertakaikkiaan en tiedä,
mistä löytäisin leskenlehtiä.
Sanovat, että niitä olisi jo,
jaa jaa.

Hitaasti herään kevään tuomiin mahdollisuuksiin.



Ja että niin






Lauantaiaamuisin monesti minä herään ennen seitsemää,
en jaksa pötkötellä, nousen, hän jää nukkumaan.
Se on kontrasti kaikkiin arkipäiviin,
kun hän polkee aamupakkasessa näyttöpäätteen ääreen
ja minä käännän kylkeä vielä toviksi.

Pajuista ja muidenkaan puiden kissoista en osaa puhua,
enkä sinisestä taivaasta,
jotenkin sellaisesta tulee vain kylmiä väreitä,
eikä hyvällä tavalla,
keho kai muistaa menneiden maaliskuiden pakkaset
ja kuinka vitutti tarpoa lumessa, kun mieli oli keväässä kumminkin.

Mutta linnut ovat täällä ystävällisiä ja kohteliaita,
seisoskelevat ja kelluvat hermostumatta paikoillaan valotusta säätäessäni,

ja kaupunkiliikenteen bussit,
olenko sanonut, että niitä rakastan,

ja että parhaat tumput löytyvät kierrätysmyymälöiden lastenosastoilta,
käteni ovat aika onnettoman kokoiset,

ja että niin, häntä kanssa rakastan.

Oli tyyntä, ei tuntunut





Rannassa oli ihan tyyntä, tuulta ei tuntunut missään, ei edes järvellä.
Ihana nokikana koikkelehti pakoon paikalta, johon ihmiset olivat tuoneet sorsille ruokaa.

Ja nyt olen pari päivää hyppinyt tasajalkaa ilosta,

nokikana!

Hyphyp.

Tämä on nyt se laulu




Kaduilla tulee vastaan harmaakorvaisia henkilöitä ja suippokorvaisia henkilöitä.

Myös koiria tulee vastaan paljon, hän ihmettelee niiden määrää. Kysyn, tietääkö hän Ultra Bran laulun jossa "sunnuntaina on juhlavaa" ja "ihmiset vetävät naruista" ja "vakavia koiria ulkoilutetaan", ja informoin että tämä on nyt se laulu*.

Tampere Kupliilta ostan pinon sarjakuva-albumeja ja pohdin, miksi koskaan en kirjoita sarjakuvista, vaikka luen niitä ainakin viisinkertaisesti enemmän kuin muuta kirjallisuutta.

Pohdin myös, että sitten, kun kasvan isoksi, minulla voisi olla talo, jossa olisi sarjakuvahuone. Huoneessa seiniä kiertäisivät kirjahyllyt, ja keskilattialla nojatuoleissa voisi loikoilla lukemassa suomalaista sarjakuvaa ja nauttia päättymättömästä teetarjoilusta. Kokemuksen jälkeen voisi sitten yrittää kirkkain silmin väittää, että sarjakuva ei ole taidetta, ja ilokseen huomata epäonnistuvansa yrityksessään.

~~~

* Ultra Bra: Sokeana hetkenä, sanat Anni Sinnemäki