Dokumentoida / todistusaineisto






On hyvä dokumentoida ruusu, jonka hän ojentaa syliini eteisessä,
on sitten todistusaineisto itseäni vastaan, joskus kuitenkin väitän:
"sä et koskaan tuo kukkia".

Muita mukavia punaisia:

annansilmä
auringonlasku
ensiapulaukku
kukkopilli
satiinitäkki, joka meillä on torkkupeittona.

Taitaa olla, hymyää






Hyttyset söivät polveni eilen.

Luen aamulla melkein koko viikon sanomalehdet kerralla,
pahoinvointipaketti,
monta runoa sen jälkeen tarvitsen,
vaikka kyllä,

kyllä uutisissa ja mielipiteissä toisinaan
humaanius pilkahtaa.

Syödään kaupungilla fish and chipsiä,
ilma on koivujen siemenistä sakea,
tuulee, tuulee.

Viedään vadelmia kotiin,
hikisinä istutaan onnikassa,
ihme tämä päivä, ehtoolla

sormenpäillä hipsutan hänen niskaansa,
varovasti kokeilen, onko hän täällä,
taitaa hän olla,
hymyää.

Hajanaisia ajatuksia vuosista





*

Ehkä kaikki alkoi siitä, kun viranomaisten oli pakkokeinoilla osoitettava minulle, että minun ei kuulunut kuolla. Minulla oli velvollisuus olla olemassa.

*

Uskomattoman vapauttava oli kokemus, kun ensimmäisen kerran elämässäni tulin nähdyksi ja kuulluksi. Se oli hetki, kun sain lääkäriltä diagnoosit, olin jo pitkälle aikuinen – ja ehtinyt vammautua aivan liian pitkälle.

[Eihän elämän niin pitänyt mennä, mutta niin se meni. Miten julmaa tarinaa kokemus kertoo lapsuudesta, nuoruudesta, varhaisaikuisuudesta. Voinko oikeastaan olla olemassa, jos kukaan ei näe eikä kuule minua. Niin, enhän minä ollut olemassa. Keuhkoni vain hengittivät, sydämeni löi, kunnes melkein ei lyönyt.]

[Ja miten kylmä tarina sekin, että kun ihminen ensimmäisen kerran kokee todentuvansa, se tapahtuu lääketieteellisellä termistöllä, luokittelun kautta.]

*

Kuntoutustuelle pääseminen oli paras asia, joka siihen astisessa elämässäni tapahtui. Ensimmäisen myönteisen määräaikaisen eläkepäätöksen saaminen tarkoitti, että minulla oli olemassa oma paikkani yhteiskunnassa. Se tarkoitti, että minulla oli lupa olla olemassa, vaikka en [ehkä koskaan] pysty esimerkiksi työelämään siinä mitassa kuin valtaosan väestöstä ajatellaan pystyvän.

[Kuitenkin jotain väärää on siinä, että yhteiskunta on järjestynyt tavalla, jossa täydelliseen tai muutoin ennakoitavaan tuottavuuteen kykenemättömän yksilön paikka osoitetaan sivuun, syrjään. Se on paikka, jota kukaan ei vapaaehtoisesti valitse. Se on paikka, josta käytännössä on vaikea siirtyä toiseen paikkaan, vaikka juuri siirtyminen on ihanteellisena ideana koko tukijärjestelmän takana. Ja samalla se on paikka, jossa toimeentulo on puolivuosittain katkolla byrokratian hitauden vuoksi. No, todella olen toteuttanut talouden hallintaa, tosin paremminvointiani epävarmuus ei ole edistänyt.]

[Minä teen siirtymää isommin askelin nyt. Teen sitä enemmän sisulla kuin tiedolla ja taidolla. Ammattitaitoiset työntekijät ovat pyöritelleet edessäni peukaloita. Mitä tehdä, millaiseen kuntouttavaan toimintaan ohjata yksilö, jolla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai riippuvuussairauksia tai syvää lamautuneisuutta, mutta on muu vakava, todellinen, vammauttava, moniulotteinen tila, joka alentaa joitakin toimintakyvyn osa-alueita ja estää ennakoitavan työkyvyn.]

*

Velvollisuuden kautta lupaan, luvan kautta haluun. Minä haluan olla olemassa, tässä päivässä viimein maailmani on kokemisen arvoinen, tässä päivässä maailmani koostuu enimmäkseen muusta kuin kivusta ja kärsimyksestä.

Minä olen olemassa, minä. [!]

*

Ja kuinka onnellinen nuorehko ihminen voi olla pelkästään siitä, että pystyy olemaan kotona, tietää pärjäävänsä omin avuin pienessä arjessaan, huomennakin, ensi viikollakin.

*

Kiitos sairaanhoito, kiitos lääketeollisuus, kiitos kolkot käytävät ja kaikuisat huoneet, kiitos ammattilaiset, joilla oli aikaa ja osaamista hoitaa minua, nähdä minut. [Ja tietenkin, tähänkin tarinaan kuuluu myös ammattilaisia, joilla ei ollut aikaa tai osaamista, he ovat osa juonenkäänteitä, lisäsivuja kipeimmissä kohdissa.]

Kiitos verovarat. Kiitos siis sinä siinä.

Kiitos minä, kaikesta työstä. Kiitos, että jatkan.

*

Oksettaa vähän.

*

Metamerkintä, joka ei ota kantaa metamerkinnän tarpeellisuuteen




Tämä täällä on arkista konkretiaa, ei totta, ei keksittyä: todenomaista. Aina valittua, joskus pyöristettyä, joskus oiottua, joskus luonnostaan suoraa, ei koskaan täysin väärää, dokumenttina viitteellistä.

Ilona on ikään kuin kertojaääni, ja vähän eri henkilö kuin tämä kuvien ja tekstien päähenkilö minä.

Minä on helposti pessimistisyyteen taipuva, minä on arka ilmaisemaan mitään. Ilona on useita asteita valoisampi, myönteisyydessä avoimempi, pateettisuudessa rohkeampi. Ilona on aina minän puolella, Ilona ei jää kiinni virheisiin, Ilona ei käytä minästä haukkumasanoja, Ilona tuntee syvemmin.

Sekä minä että Ilona ovat ymmärtäneet, että ihmiselle on parhaaksi ihan jo henkilökohtaisen olemassaolon kannalta kokea elämänsä hyväksi ja mielekkääksi. Minän minäkuvalle ja olemassaololle siis on terveellistä se, että hänen arkeaan ja ajatuksiaan katsoo myös Ilona, ja että Ilona on se, joka täällä tallentaa minän tarinaa. Ilonan näkemys vahvistaa minän myönteisiä muistoja ja lisää päivittäistä osaamisen, mielihyvän ja itsearvostuksen kokemusta.

Minä ja Ilona pystyvät saumattomaan yhteistyöhön, Ilona korjaa minän vahingollisia mietteitä ajatuksenvirran katkeamatta ja sisäistä realismia karsimatta, tarvittaessa Ilona kannattelee ja pitää minää pinnalla väkivallattomasti, hellästi, niin että minä saa nähtäväkseen kauniimman puolen olemassaolonsa vapaaehtoisuudesta ja valinnan mahdollisuudesta.

~ ~ ~

Kirjoittajalla ei ole todettu mitään psykoosisairautta. Kyvystä ilmaista yksinkertaisia asioita kryptisesti ja taipumuksesta tarinankerrontaan on joskus mainittu.

Oikeasti

tämä on yksi blogi muiden blogien joukossa, osa sitä ryhmää, jossa tahdotaan vaalia elämässä olevaa aineetonta ja aineellista hyvää,

osa sitä ryhmää, jossa maailmanlaajuisia ajatuksia, ilmiöitä ja tuntoja on päätetty tarkastella oman itsen kautta ja siinä sivussa luotu vaikutelma henkilökohtaisuudesta, vaikka samoja asioita kokee läpi tuhansia ihmisiä samaan aikaan,

osa ryhmää, jossa nautitaan leikistä.



Oli joltain pudonnut




Hän saapui myöhään yöllä,
puhui sumusta, jota oli tiellä,
olin mennyt nukkumaan tasan kaksi tuntia aiemmin,
en ollut vielä ehtinyt nukahtaa.

Sunnuntai meni miten meni,
aioin lukea, nukahdin,
oli raukeaa, kävelimme,
linnuilla oli raukeaa, pötköttelivät laitureilla.

Oli ihmisistä hiljaista, vaikka lämmin,
pakkasimme rasiaan palat syntymäpäiväkakkuani,
taskuun kaksi lusikkaa,
päädyimme puistoon,
sinne oli joltain pudonnut vihreä Star Wars -kalsaripari.


Miten innostuin (uudelleen)






Ehkä muistatte, miten keväällä innostuin
yhdestä nokikanasta.

Sitä vaan, että nyt niitä on viisi,
ja mun jalkani alkavat vähän väsyä.

Hyphyp

!

Valikoivan muistin työkalu








Koti on miljöistä ainoa, jossa haluan olla joka päivä, päivästä toiseen.
Huonosti siedän, jos pitää olla muualla pitkään.
Olen kotihiiri, koti-ikävöijä,
käyn paikoissa, jotta pääsen takaisin kotiin,
elämä on kotona,
mun täysi, hyvä elämäni.

Totta kai olen utelias,
nälkäinen,
mutta myös analyyttinen ja pitkälliseen prosessointiin taipuva,
vasta koti tekee maailmasta totta,
siellä ehdin pureskella sen, mitä olen syönyt,
maistella loputtomia makuja,
nautiskella tai sylkeä pois.

Kuvat, sanat, sanajärjestykset
ovat osa prosessia,
ne ovat valitsemisen työkalu,
valikoivan muistin työkalu ja
työkalu, jolla yksinkertaisesta ja saatanan tylsästä,
rutiinista, toistosta, uusiutuvuudesta
tulee merkityksellinen, arvokas, vivahteikas
minulle,
niin, jotain olennaista tähän
mun täyteen, hyvään elämääni,
jotain kerrottavaakin joskus.

Jotain.

~ ~ ~
Alkuajatuksen alusti Manteli.